Sukupuolten tasa-arvo on kaunis ajatus, mutta suurista puheista huolimatta se antaa edelleen odottaa toteutumistaan. Todellinen keskustelu aiheesta jää vaan liian usein aika ohkaiseksi.

Viime vuosien suurimpia harminaiheitani on ollut se, kuinka tasa-arvon nimissä on julistettu feminismiä. Miehistä ei tunnu olevan oikein mihinkään, kun naiset osaavat kaiken - ja miehiä paremmin. Siinä, missä mies oli aiemmin oletusarvoisesti perheen pää, niin tätä nykyä "ihannemies" on jonkinlainen hiljainen "kyllä kulta"-tossukka... joka saa sitten vihat niskaansa, kun hänestä ei ole mihinkään.
Kyllä, kärjistän, mutta vähemmän kuin moni luulisi.

Vaikka en noteeraakaan feminismiä kovin korkealle ja roikun edelleen kiinni siinä käsityksessä, että miehen kuuluu sanoa se viimeinen sana, niin kyllä pitää ajoittain myöntää, että on naisasialiikkelläkin vielä tekemistä. Suurin osa suomalaisista on jo varmasti huomannut, että kaupan limsahyllyihin on ilmestynyt ihan uudenlaisia pulloja. Suuren maailman tyyliset pehmomuovipullot ovat siis rantautuneet tännekin. Okei - vaikka tiedänkin jääväni kaipaamaan näitä vanhanmallisia kovia muovipulloja niiden käytännöllisyyden takia - ihan hyvä homma. En osaa ottaa kantaa suuntaan enkä toiseen, mutta sisäinen muotoilijani kyllä tykkää joidenkin uusien putelien muodosta.

No, miten ihmeessä limsapullot liittyvät tasa-arvoon? Minäpä kerron.
Kuten jokaista suurta uutta asiaa tässä maailmassa, tätäkin mainostetaan. Kunnolla. Ja kas kun näihin uusien pullomallien mainoksiin onkin pitänyt taas ängetä mallinmitat täyttäviä naisia. Joka toisen bussipysäkin mainostaulussa keikistelee tätä nykyä nainen, joka on pukeutunut kai jotenkin kyseisen pullon "brändiä" vastaavalla tavalla - ja kaiken kruunaa pillerirasia-hatun virkaa toimittava pullonkorkki.

Että osaisin esittää asiaa kunnolla kuvaavan kommentin, pitäisi varmaan konsultoida Pasaa ja Atpoa, mutta yritän hillitä itseni. Seksi ja väkivalta ovat yhä edelleen kaksi myyvintä keinoa tässä maailmassa, mutta se, että nainen redusoidaan suunnilleen limsapulloksi (vaikka vain mainoksessa) menee jo turhan roisiksi. Kun olin pyöritellyt päätäni sen verran, että niska ehti kipeytyä, aloin miettiä asiaa.
Lienee itsestään selvää, että uusien pullojen muotoilua on viilattu pitkään ja hartaasti. Eikö tilaajalla sitten olekaan riittänyt kanttia pistää itse staraa eli oikeaa putelia siihen mainokseen vaan on pitänyt hannata ja alkaa leikkiä Hennes&Mauritzia? Jos allekirjoittaneelta kysytään, niin ainakin Edin uusi pullo on niin suuri parannus siihen entiseen, että sillä olisi riittänyt visuaalista arvoa ihan ilman mitään seksillä pelleilyäkin... Toki, jokainen voi arvata, onko minulta kysytty...

Vastakkainen näkökulma tasa-arvoon on tulossa. Sitä odotellessa.

Hyvää vuotta 2008. Eräs ystäväni sanoi tänään, että uskoo sen olevan edeltäjäänsä parempi. Toivotaan kaikki, että hän olisi oikeassa.

Käy hankalaksi seurata uutisia ilman, että törmää alituiseen johonkin juttuun marraskuussa olevista USA:n presidentinvaaleista. Jo tähän mennessä ennustajat ovat olleet ainakin kaksi kertaa väärässä, joten itse jätän julkisen arvailun myöhempään.

Tätä keskustelua seuratessa mieleeni palasi asia, joka on kierrellyt siellä ajoittain aina viime eduskuntavaaleista lähtien. Minua jäi mietityttämään ko. äänestyksestä se, että miten ihmeessä eri puolilta maata päästään eduskuntaan niin räikeän erilaisilla äänimäärillä. Eräs nykyisen hallituksen ministereistä jäi ilman kansanedustajan paikkaa vaikka sai muistaakseni toiseksi tai kolmanneksi eniten ääniä koko vaalipiirissä - samaan aikaan kun etelämpänä yksittäinen superpoliitikko vetää perässään jengiä joita ei ole äänestänyt kuin ko. ehdokkaan oma koira (jos vähän kärjistetään).

Kyllä asiasta silloin puhuttiin ja kovin moni viisas oli sitä mieltä, että vaalijärjestelmää pitäisi rukata. Saavumme tammikuuhun 2008. Vaaleista on kulunut reilu 8kk eikä asiasta kuule enää halaistua sanaa. Ei, vaikka se oli silloin niin kovasti pinnalla ja kaikkien mielessä. Joku naiivimpi saattaisi vaikka ihmetelläkin, että kuinkas näin pääsi käymään.


Tässä - kuten aika monessa muussakin saman alan asiassa - ongelma on se, että muutoksen joutuvat tekemään he, joita se koskettaa kaikkein eniten. Tässä tapauksessa he ovat vieläpä niitä samoja ihmisiä, jotka hyötyvät tämänhetkisestä tilanteesta. Ajatellaanpa ihmisen hyvyydestä ja yksittäisen poliitikon jaloudesta ihan mitä tahansa, ainakin minun on vaikea odottaa sitä, että joku henkilö tai ryhmittymä alkaisi vapaaehtoisesti toimia vastoin omaa etuaan.

Kun taannoin vaalien jälkeen hoksasin tämän ongelman, aloin miettiä, että olisiko yksikään yhteiskuntajärjestelmä vapaa tästä. Lopulta kun valinta tuntuu olevan sen välillä, onko päätösten takana yhden yksittäisen ihmisen etu (diktatuuri) tai useammasta ihmisestä koostuvan joukon enemmistön etu (oligarkia, edustuksellinen demokratia tms). Suora demokratia kun on käytännössä mahdotonta toteuttaa mikäli ko. yhteiskuntaan osallistuu yli pari-kolmesataa jäsentä.

Tiedän kuulostavani pessimistiseltä, mutta veikkaan etten ole ainoa, jolla on vaikeuksia uskoa omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa nykymaailmassa. Todellinen valta on - ja näyttää pysyvän - muutaman harvan henkilön käsissä. Tämän ei toki tarvitse olla välttämättä ongelma, mutta siitä kyllä tulee sellainen heti, kun kyseisillä henkilöillä ei ole enää kosketusta tavallisen ihmisen arkitodellisuuteen. Kysyn vaan, miten vahva kyseinen kontakti voi parhaimmillakaan olla, jos todellisen vallan haltijat ovat ammattimaisia karriääripoliitikkoja, jotka ovat tienanneet suuren osan työiästään enemmän kuin suuri enemmistö tavallisen kansan edustajista.

Ilmankos kaikki puhutaankin aina prosentteina...

Tämä ei ole kehotus vallankumoukseen. Ensinnäkään en usko väkivallan kykenevän pysyvään ratkaisuun ja kuten aiemmin totesin, ei lopulta ole olemassa parempaa järjestelmää.
Tämä on vain yksittäisen teologin miettimistä - ja ainakin minulle yksi syy lisää odottaa Jeesuksen paluuta.

Olin alkujaan ajatellut antavani jokaiselle kirjoitukselleni jonkin jostain lainatun englanninkielisen otsikon, mutta näköjään se jää ainakin tällä kertaa väliin. En vaan keksinyt mitään riittävän "nokkelaa" tälle kertaa. Mutta asiaan.

Joulu oli ja meni. Pientä teologia ottaa edelleen päähän se, että joulut eivät enää tunnu samanlaisilta kuin ennen. "Ennen" tarkoittaa sitä aikaa, kun lahjapaketteja tuli enemmän kuin minulla oli ikävuosia. Ah, youth. Nyt joulu tarkoittaa lähinnä sukulaisten tapaamista, (ylen)syömistä ja hermoilua siitä, olenko osannut ostaa läheisille sellaisia lahjoja kuin he olisivat toivoneet.
Viimeksimainitussa näytän pärjäävän aika hyvin. Se sitä edellinen - no, minä en yleensä ole suoranaisesti vastuussa kokkaamisesta, joten ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi. Se ensiksimainittu tuottaa välillä vähän ongelmia.

En ole pohjimmiltani mitenkään erityisen sosiaalinen ihminen. Tämä aktualisoituu varsinkin silloin, kun paikalla on paljon ihmisiä, joista en tunne riittävän montaa riittävän hyvin. Jaksan sitä hetken aikaa, mutta hyvin pian alan miettiä, että pääsisipä tästä jonnekin rauhallisempaan tilaan, jossa voisi vetää henkeä ja muistella taas, miksi olinkaan täällä. Tässä vaiheessa sitten liiallinen kiltteyteni kampittaa ajatusprosessin ja pitää minut ihmisten ilmoilla, vaikka pään sisällä soisivat millaiset herätys-, hälytys- ja kirkonkellot.
Sitten, jos joskus onnistun lukitsemaan ylikiltin minäni vaatekaappiin ja vetäydyn syrjempään, saan viimeistään myöhemmin kuulla, kuinka sitä pidettiin outona, ihmeellisenä ja merkillisenä. Milloin minua luullaan sairaaksi, milloin miksikin vaikka todellinen syy ei ole sen kummempi kuin tarve vetää hetki henkeä.

Tarve tällaiselle tietenkin moninkertaistuu pitkän ja raskaan työrupeaman - jollainen esim. viime syksy nyt sattui olemaan - jälkeen. Kyllä, minä väsyn kun painan töitä kahden-kolmen kuukauden ajan niin tiiviisti, että sitä samaa ajatustyötä alkaa tulla uniinkin. Valitettavasti tällaista puserrusta seuraava loma ajoittuu yleensä juuri tällaisen joulun tapaisen juhlapyhän yhteyteen - ja sitten nähdään sukulaisia, syödään hyvin ja jännätään, osasinko ostaa oikeanlaisia lahjoja...
...ja koko huvin loputtua ihmetellään, että minne ihmeeseen se loma oikein katosi.

Ei, en ole vaatimassa sukulaisetonta joulua. Vaikka tietenkään en tule kaikkien tuttavien kanssa yhtä hyvin toimeen, heitä näkee jo nytkin liian harvoin. Ehkä minun vaan pitää kehittää jonkinlainen tapa tai tekniikka jolla voi tarvittaessa palauttaa pään sisäisen höyrynpaineen riittävän alas.

Siltä varalta, että et ole tavannut mr. Durdenia, hän on elokuvan Fight Club päähenkilön alter ego. Hän on kaikkea sitä, mitä päähenkilö haluaa olla, mutta ei voi. Tylerin sanoin: "Kaikki, mitä haluaisit olla, minä olen. Näytän siltä, miltä sinä haluaisit näyttää, nain niinkuin sinä haluaisit naida. Olen älykäs, kykenevä - ja mikä kaikkein tärkeintä - vapaa tavalla, jolla sinä et ole."

Ottamatta sen tarkemmin kantaa sen paremmin roolihahmoon kuin itse elokuvaan - uskoisin että hyvin monella meistä on oma tyler durdenimme. Minä ainakin haluaisin olla jotain, mitä en ole - haluaisin olla joku muu. Vähintäänkin haluaisin näyttää joltakulta muulta. Esim. Rich "Ace" Franklinilta tai Dean Karnazesilta. Ihan vaan pari vaihtoehtoa mainitakseni. Niitä kun on muitakin. Se, mitä olen valmis tekemään saavuttaakseni tämän tavoitteen, onkin ihan toinen juttu.

Kaiken tämän jälkeen seuraa kysymys: miksi?

Miksi minun pitäisi olla joku muu? Miksi minä en halua olla minä? Miksi sinä et halua olla sinä?
Miksi me haluamme olla joku muu?.
Tässä kohtaa minun olisi todella helppoa vetää henkeä, naksautella rystysiäni ja käyttää seuraavat kaksi ruudullista mainonnan haukkumiseen yms. Se vaan on tehty jo niin monta kertaa, ettei siinä ole enää paljoakaan sanottavaa. Ehkä joskus toiste.

Enkä tiedä, onko tämä tulossa oleva tajunnanvirta juurikaan sen parempaa. Mutta yritetään.
Runner's World -lehden kolumnisti John Bingham mainitsi eräässä kolumnissaan harrastavansa juoksua, koska hän voi sitä kautta elää uudelleen ne lapsuuden unelmat, jotka jäivät toteutumatta syystä tai toisesta. Varsinkin suuret kisatapahtumat antavat hänelle tilaisuuden palata niihin päiviin, kun hän unelmoi olevansa jonain päivänä suuri mestarijuoksija tai muu juhlittu sankari. Silloin, kun maratonin kylmää totuutta puhuvilla loppukilometreillä (maratonista on joskus sanottu, että se on 32km unelmaa ja 10km totuutta) elimistön bensatankki kumisee tyhjyyttä ja jalat huutavat halleluujaa, häntä ja varmasti montaa muutakin juoksijaa ajavat eteenpäin ne samat lapsuuden haaveet ja toiveet. Silloin ainoa asia, joka estää istahtamasta kadun reunakiveykselle, on se ajatuksissa häilyvä haavekuva maailmanmestarista, joka ylittää maalilinjan yleisön hurratessa.


Kysymys kuului: kuka on Tyler Durden?
Kuka sinä haluaisit olla?

Kuka sitten sinun tylerisi onkin, toivottavasti sinulla on se. Koska haluammepa myöntää sen tai emme, niin se haave omasta "paremmasta minästä" voi kantaa varsin pitkälle senkin jälkeen, kun todelliset eväät on syöty.
Kuka tietää - jonain päivänä saatat huomata olevasi se, mitä haluat olla. Joko siksi, että olet päässyt tavoitteeseesi - tai siksi, että olet tullut sinuiksi itsesi kanssa.

Kävipä kummin tahansa, sinä päivänä minä nostan hattua sinulle.


Muista unelmoida.