Olin alkujaan ajatellut antavani jokaiselle kirjoitukselleni jonkin jostain lainatun englanninkielisen otsikon, mutta näköjään se jää ainakin tällä kertaa väliin. En vaan keksinyt mitään riittävän "nokkelaa" tälle kertaa. Mutta asiaan.

Joulu oli ja meni. Pientä teologia ottaa edelleen päähän se, että joulut eivät enää tunnu samanlaisilta kuin ennen. "Ennen" tarkoittaa sitä aikaa, kun lahjapaketteja tuli enemmän kuin minulla oli ikävuosia. Ah, youth. Nyt joulu tarkoittaa lähinnä sukulaisten tapaamista, (ylen)syömistä ja hermoilua siitä, olenko osannut ostaa läheisille sellaisia lahjoja kuin he olisivat toivoneet.
Viimeksimainitussa näytän pärjäävän aika hyvin. Se sitä edellinen - no, minä en yleensä ole suoranaisesti vastuussa kokkaamisesta, joten ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi. Se ensiksimainittu tuottaa välillä vähän ongelmia.

En ole pohjimmiltani mitenkään erityisen sosiaalinen ihminen. Tämä aktualisoituu varsinkin silloin, kun paikalla on paljon ihmisiä, joista en tunne riittävän montaa riittävän hyvin. Jaksan sitä hetken aikaa, mutta hyvin pian alan miettiä, että pääsisipä tästä jonnekin rauhallisempaan tilaan, jossa voisi vetää henkeä ja muistella taas, miksi olinkaan täällä. Tässä vaiheessa sitten liiallinen kiltteyteni kampittaa ajatusprosessin ja pitää minut ihmisten ilmoilla, vaikka pään sisällä soisivat millaiset herätys-, hälytys- ja kirkonkellot.
Sitten, jos joskus onnistun lukitsemaan ylikiltin minäni vaatekaappiin ja vetäydyn syrjempään, saan viimeistään myöhemmin kuulla, kuinka sitä pidettiin outona, ihmeellisenä ja merkillisenä. Milloin minua luullaan sairaaksi, milloin miksikin vaikka todellinen syy ei ole sen kummempi kuin tarve vetää hetki henkeä.

Tarve tällaiselle tietenkin moninkertaistuu pitkän ja raskaan työrupeaman - jollainen esim. viime syksy nyt sattui olemaan - jälkeen. Kyllä, minä väsyn kun painan töitä kahden-kolmen kuukauden ajan niin tiiviisti, että sitä samaa ajatustyötä alkaa tulla uniinkin. Valitettavasti tällaista puserrusta seuraava loma ajoittuu yleensä juuri tällaisen joulun tapaisen juhlapyhän yhteyteen - ja sitten nähdään sukulaisia, syödään hyvin ja jännätään, osasinko ostaa oikeanlaisia lahjoja...
...ja koko huvin loputtua ihmetellään, että minne ihmeeseen se loma oikein katosi.

Ei, en ole vaatimassa sukulaisetonta joulua. Vaikka tietenkään en tule kaikkien tuttavien kanssa yhtä hyvin toimeen, heitä näkee jo nytkin liian harvoin. Ehkä minun vaan pitää kehittää jonkinlainen tapa tai tekniikka jolla voi tarvittaessa palauttaa pään sisäisen höyrynpaineen riittävän alas.

Ettei tämänvuotisesta Kristuksen syntymäjuhlasta jäisi liian negatiivinen kuva, niin: vaikka lahjoja ei tullutkaan enää niin montaa, niin ne tulleet olivat todella mukavia. Toiseksi, oli oikeasti mukavaa nähdä monia sukulaisia. Ja kun päälle päätteeksi sain erittäin hyvän ehdotuksen graduni aiheeksi, niin ei tässä voi väittää olevansa kovin paljoa miinuksella.

P.S. Tämänkertaisen kirjoituksen piti käsitellä ihan jotain muuta, mutta hyvä ystäväni ehti ottaa saman aiheen käsittelyyn omassa blogissaan. Minun pitää siis aloittaa yhteiskuntakriitikon urani joskus toiste...